perjantai 21. joulukuuta 2012

Facebookin nuorisotyön yhteisösivun tuunausta




Yhteisösivu kannattaa luoda itse, jolloin omistajuus on sinulla ja seurakunnallanne.

Yhteisösivun nimi
Mieti onko Egyptin korven seurakunnan nuorisotyö sellainen nimi josta moni haluaisi tykätä.
Voisiko se olla Egyptin korven seurakunnan nuoret, seurakuntanne nuorisotilan nimi tai muu brändätty nimi. Yhden tai kahden sanan pituiset yhteisösivujen nimet ovat helpoimpia muistaa ja kertoa toisille.

Profiilikuva
yhteisönne logo tai nimi kuvana. Suosi yhteisönne logoa tai nimeä kuvana. Vältä kirkon tai rakennuksen kuvaa, se voi luoda kylmän ja byrokraattisen vaikutelman.

Kansikuva 851 x 315
Kannattaa ottaa laadukas kuva, joka luo iloista ilmettä sivullenne. Kansikuvalla voit tuoda sivullenne ajankohtaisuutta, ottamalla huomioon vaikka kirkkovuoden suuret juhlat.  Kannattaa miettiä, että laitatko nuoria tai muiden ihmisten kasvokuvia kanteen, vaikka kuvausluvat alaikäisiltä olisivatkin olemassa. Kuvaan ei välttämättä pääse kaikki seurakuntanne nuoret tai kenties et ole tiennyt pyytää kaikkia mukaan.

Tietoja-laatikko
Kerro, mikä yhteisö on kyseessä ja etenkin jos sivunne nimestä ei voi päätellä mistä seurakunnasta on kyse.

Tabit
Laatikot, joissa on kuvat, tykkäämiset, kartta, tapahtumat ja mitä vain vielä keksit.
Tabeja voi luoda itse tai vaikka laittaa seurakuntanne youtube-kanava tabiksi.
Tapahtuma-tabia kannattaa käyttää aktiivisesti etenkin retkien ja konserttien mainonnassa.

Tykkäämiset
Käy tykkäämässä Kirkko Suomessa sivusta ja lisäksi toisista seurakunnista sekä kaupungin tai kunnan nuorisotalojen sivuista.

Päivitykset
Päivitä riittävän tiheään esim. 4-5 kertaa viikossa ja kuitenkin max 2-3 kertaa päivässä. Jaa päivitysvastuu riittävän monelle työntekijälle. Voit antaa myös nuorille päivitysvastuuta. Opasta päivitysten teossa ja anna nuorelle esim. sisällönluojan oikeus hallintapaneelista. Vältä päivittämisessä pelkkää tiedottamista.

Kuvapäivitykset ovat usein suosittuja.  Muista kuitenkin tekijänoikeudet, sillä toisten ottamia kuvia et voi julkaista ilman lupaa. Päivitykseen kannattaa merkitä mistä kuva on. Esim. Kuva: Yhteisö sivunne nimi (jos et halua omaa tai toisen nimiä julkiseksi) tai Kuva: Morquefile (josta saa vapaasti ottaa käyttöön kuvia). Voit myös jakaa toisen yhteisösivun tekemiä kuva- tai videopäivityksiä

Korosta muiden julkaisuja (tähti)
Pyydä jotakin nuorta puffaamaan nuorten iltaanne ja korosta se seinälle. Tällä hetkellä se onnistuu siten, että menet keskellä olevaan vetovalikkoon, josta voit valita muiden julkaisut ja sen jälkeen julkaisussa näkyy tähti. Tähdestä painamalla se näkyy kohokohtana seinällänne.


Tässä muutama  vinkki...

-Delila Myyry

torstai 20. joulukuuta 2012

Tykkäämällä johtamista

Verkossa työtä ei rajaa fyysinen työympäristö. Työtä voi tehdä mihin kellonaikaan vain, missä vain koneella pääsee nettiin. Työn tekemisestä tulee kokonaisvaltaista, elämää sävyttävää: Samalla keskustellaan  Facebookissa harrastusryhmässä ja työyhteisössä, kun ilmoitus hoidettavasta asiasta ilmestyy ruudulle.

Verkkopalvelussa tulee eteen vaikea tilanne, joka pitää ratkaista pian. Kello on 22.25. Päivän töissä olleet työntekijät keskustelevat työntekijäryhmän chatissa, miten asia kannattaisi hoitaa. Väsymyksen myötä näköala on kapeutunut ja hermostuminen on lähellä. Päivittäisistä keskusteluista ulkopuolinen esimies pyydetään paikalle ja hän sanoo tilanteen olevan paljon vähemmän vakava, kuin miltä pitkän työpäivän uuvuttaman työntekijän silmissä tilanne näyttää.

Esimies johtaa verkkotyötä tykkäilemällä työntekijäryhmissä hyvistä ideoista ja onnistumisen viesteistä. Keskusteluun hän osallistuu, jos tilanne vaatii esimieheltä lupaa tai kuittausta.

Kun esimiestä tai asiantuntijaa tarvitaan, hänet ”tagataan” eli merkitään viestiin nimellä, jolloin hänelle menee ilmoitus osallistumisen tarpeesta. Kriisien varalle on sovittu, ketkä henkilöt tagataan, jotta asia saadaan mahdollisimman nopeasti eteenpäin ja hoidettua.

Työntekijäryhmissä myös pidetään hauskaa. Kevennetään tunnelmaa ja heitetään ideoita. Huumorilla höystetty työ sitouttaa ja innostaa.

Ilmoitukset itseä koskevista viesteistä on helppo käydä läpi. Statusmuotoinen keskustelu on nopeaa ja tehokasta. Hyvistä kommenteista tykkääminen kertoo asioiden ja näkökulmien kannatuksesta, ja päätöksenteko on helppoa ja osallistavaa. Ongelmatilanteisiin on nopeaa saada apua ja tukea, Facebookissa on aina joku muukin työkaveri online.

Työasiat saa loman ajaksi pois näkyvistä klikkaamalla ilmoitukset pois käytöstä niistä ryhmistä, joissa tehdään töitä.

Kokoukset pidetään chatissa. Tärkeät asiat saadaan keskusteltua 20 minuutissa, jonka jälkeen muistio laitetaan näkyville työntekijäryhmään. Kun ei olla kasvokkain, keskitytään asiaan, ja kokoukset sujuvat vauhdikkaasti.

Epäonnistumiset ja mokatkin kerrotaan työntekijäryhmässä. Yhdessä korjataan se mikä voidaan. Ja ei hätää: verkossa muisti on lyhyt. Uudet asiat vievät huomion pois pienistä mokista. Pienet mokat sitä paitsi kertovat inhimillisyydestä.

Fyysisestä työympäristöstä irrallisena paikkana Facebook kykenee kokoamaan laajasti erilaista osaamista eri puolilta maata ja eri osaamisalueilta. Asiantuntijat tavoitetaan tagaamalla. Työntekijäjoukon heterogeenisuus tuo työyhteisöön raikkautta ja mielipiteiden monipuolisuutta.

Verkkotyö vaatii hyvän vastapainon myös aivojen ylikuormittumisen riskin vuoksi. Kone pitää osata laittaa myös kiinni ja jättää asiat omalla vapaalla ajalla muiden vastuulle. Työnteko vaatii jämptiä sopimista: kuka on vastuussa päivystämisestä? Jos kaikki päivystävät koko ajan, kaikki ylikuormittuvat ja väsyvät.

Verkon inhimillisyys tuo työntekoon armollisuutta. Kaikkea ei ehdi eikä tarvitse jaksaa. Kaikkea voi jakaa. Tunneviestit välittyvät lyhyissäkin viesteissä ja vaikean tilanteen tullen tukea löytyy. 



-Meri-Anna Hintsala


maanantai 10. joulukuuta 2012

Hengellinen väkivalta nettikeskusteluissa

Kotimaa24:n moderointiprojektin aikana minulle kirkastui, että kysymys siitä, mikä on hengellistä väkivaltaa nettikeskustelukontekstissa, on äärimmäisen keskeinen, kun puhutaan hengellisten/ kirkollisten nettikeskustelujen moderoinnista.

Kun kirjoitin ylläpidon blogiin jutun otsikolla Hengellinen väkivalta nettikeskusteluissa, sitä luettiin 16 500 kertaa. Tekstin alle tuli yli 400 kommenttia. Keskustelu oli paitsi vilkasta myös hämmentävää, osin järkyttävääkin.  Yhteenveto keskustelusta on tämän blogikirjoituksen loppupuolella.

Luterilaisen kirkon sivustolla evl.fi määritellään hengellinen väkivalta näin:
"Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide. Terve uskonnollisuus tukee ihmisen hyvinvointia ja antaa elämäniloa, epäterve uskonnollisuus toimii päinvastaisesti. Epäterve uskonnollisuus saattaa aiheuttaa muun muassa mielenterveysongelmia, koska uskonnolla on yhteys ihmisen syvimpiin arvoihin ja identiteetin rakennusaineksiin."

Miten hengellinen väkivalta sitten ilmenee nettikeskusteluissa? Seuraavassa joitakin havaintoja moderointiprojektin varrelta:

1)    Ryhdytään puhumaan muille Jumalan suulla ja aletaan ojentaa heitä Jumalan arvovallalla

Kun keskustelija on varma siitä, että hänellä on oikea usko, oikea tieto, oikea tulkinta Raamatusta ja oikea ymmärrys Jumalan tahdosta, hän kokee velvollisuudekseen jakaa tuon oikean tiedon myös muille. Oman näkemyksen esilletuominen ei vielä tietenkään ole hengellistä väkivaltaa. Sellaiseksi tuo ylivertainen tieto kuitenkin helposti muuttuu: ei tyydytäkään vain kertomaan omaa näkemystä, vaan aktiivisesti mitätöidään muiden tieto, kokemukset, oivallukset ja ajatukset sekä kieltäydytään kuulemasta toisinajattelevia. Äärimmillään toisenlaisiin johtopäätöksiin tulleet keskustelijat leimataan paholaisen vallassa oleviksi ”perkeleen kätyreiksi” tai eksyttäjiksi, Jumalan Sanan vesittäjiksi tai kieltäjiksi.

2)    Mitätöidään toisen ihmisen usko sillä perusteella, että hän kuuluu tiettyyn kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen - tai on lähtenyt liikkeestä tai vaihtanut kirkkokuntaa
Yksi nettikeskusteluissakin esiintyvä hengellisen väkivallan muoto on kaiken ekumenian väittäminen synkretismiksi, ekumeenisen ajattelun demonisoiminen sekä ”vain me pelastumme” –ajattelun soveltaminen kanssakeskustelijoihin. Ongelmallista tässä on tietenkin se, että ihmisen pitäisi saada olla rehellinen. Jos itselleen rehellisenä ajattelee ja uskoo, että vain minä ja minun kanssani samaan liikkeeseen/kirkkokuntaan kuuluvat pelastuvat, eikö silloin saa tuota ”totuutta” sanoa ääneen? Onko oman rehellisen näkemyksen esilletuominen hengellistä väkivaltaa? Rajanveto näissä tapauksissa on toisinaan hyvin vaikeaa. Hyvä ohje hengellisiin nettikeskusteluihin voisi olla se, että pelastukseen ja kadotukseen liittyvä tuomiovalta jätetään yksin Jumalalle. Lisäksi hengelliseen väkivaltaan syyllistymistä voi varoa siten, ettei kuvittele koskaan tietävänsä toisen ihmisen sydämen tilaa, syvimpiä ajatuksia tai uskon määrää/laatua. Se, että joku ihminen kuuluu tai ei kuulu johonkin liikkeeseen/kirkkokuntaan ei vielä kerro tuosta ihmisestä muuta kuin tuon asian. Kaikki ihmisen sisäiseen tilaan ja uskonelämään liittyvät spekulaatiot tuon tiedon vuoksi ovat epäasiallista käytöstä ja usein myös hengellistä väkivaltaa. Mikäli haluamme tietää toisen ihmisen uskosta, meidän on kysyttävä häneltä itseltään ja suostuttava kuulemaan, mitä hän itse sanoo. Omat ennakkoluulot ja lähtöoletukset on heitettävä romukoppaan. Vaikeaa, joskus mahdotonta, mutta silti palkitsevaa!

3)    Törkeät rinnastukset voivat olla sekä henkistä että hengellistä väkivaltaa
Kun toisiinsa mitenkään liittymättömiä asioita rinnastetaan keskenään, syyllistytään usein henkiseen ja toisinaan myös hengelliseen väkivaltaan.  Esimerkkejä näistä rinnastuksista löytyy erityisesti homoseksuaalisuuteen liittyvistä hengellisistä nettikeskusteluista. Homous saatetaan rinnastaa sairauteen, luonnottomuuteen, ei-toivottaviin ominaisuuksiin, eläimiin sekaantumiseen tai insestiin. Nykyisen tiedon ja tieteen valossa homoseksuaalisuus on usein miten ihmisen synnynnäinen ominaisuus, joka itsessään ei ole millään tavoin hyvä tai paha asia. Toisen ihmisen syvimmän sisäisen identiteetin ja ominaisuuden leimaaminen pahaksi, vääräksi tai iljettäväksi sen sijaan on selkeää henkistä väkivaltaa. Ja silloin kun väitetään, että ihminen ei voi olla samaan aikaan homoseksuaali ja kristitty, syyllistytään vakavaan hengelliseen väkivaltaan. Poskettomia, yleistäviä rinnastuksia löytyy myös esimerkiksi Israel-aiheisista keskusteluista: palestiinalaisten oikeuksista puhuvia nimitellään antisemitisteiksi, kaikkia arabeja lapsentappajiksi, juutalaisia puolustavia nimitellään sokeiksi  tosiasioiden kieltäjiksi jne.  Samoin naispappeuskeskustelut herättävät edelleen reaktioita, jotka ovat pahimmillaan henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Leimakirvestä osataan heiluttaa ja törkeitä rinnastuksia tehdä raja-aidan molemmilla puolilla.

Eräs huomionarvoinen seikka hengellisessä väkivallassa on se, että siihen syyllistytään usein tajuamattaan. Ihminen saattaa kuvitella tekevänsä oikein ja hyvää – ja harjoittaakin hengellistä väkivaltaa, jolla voi olla äärimmillään pitkäkestoiset, vakavat ja tuhoisat seuraukset.

Karkeasti jaotellen löysin Ylläpidon projektiblogin alla käydystä yli 400 kommentin keskusteluketjusta ainakin kolmenlaista suhtautumista hengelliseen väkivaltaan:

1)    Toisen ihmisen identiteetin ja minuuden mitätöiminen ja nujertaminen hengellisillä argumenteilla on aina hengellistä väkivaltaa ja joka tilanteessa ehdottomasti väärin.
Tämä tulkinta edustaa ymmärtääkseni lähinnä luterilaisen kirkon näkökulmaa aiheeseen. Tämän ajattelutavan mukaan tarkoitus ei pyhitä keinoja. Hyvä tarkoitus ei vielä takaa sitä, että hyvä tavoite saavutetaan. Jos hyvä tarkoitukseen (ihmisen pelastus) pyritään keinolla millä hyvänsä (jopa hengellisen väkivallan keinoin) on lopputulos todennäköisesti ja pahimmillaan se, että ihminen murtuu, hajoaa, menee rikki, eikä enää voi turvata edes Jumalaan, koska on saanut hänestä uskovaisten toiminnan kautta väkivaltaisen ja tuomitsevan käsityksen. Projektin päätteeksi linjasimme julkisesti, että Kotimaa24:ssa noudatetaan tätä ajattelutapaa: Hengellistä väkivaltaa ei hyväksytä missään muodossa tai millään perusteella. Tämän suuntaista ajattelua ylläpidon blogikirjoituksen alla käydyssä keskustelussa edustivat esimerkiksi seuraavat kommentit:

”Olisiko hengellinen väkivalta sitä, että sälytetään ihmisen niskoille sellaista, mikä on jo kannettu ristille ja kielletään häneltä sellainen, mikä on ristillä avattu jokaiselle”

"Tähän ei oikein auta muu, kuin X:n rukous - Jumala varjelkoon minua oikealta opilta. Pakko lisätä tähän vielä - Jumala varjelkoon minua rakkaudelta, joka pakottaa väkivaltaan."


"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. (Room. 12:10)"



2)    Luterilaisen kirkon määritelmä hengelliselle väkivallalle on epäkristillinen
Tämän näkökulman mukaan ihmisten käännyttäminen missä tahansa, keinolla millä hyvänsä, on aina kristityn velvollisuus. Yksinkertaistaen tämän ajattelutavan kannattajat kokevat luterilaisen kirkon määritelmän mukaisen hengellisen väkivallan suorastaan kristityn velvollisuudeksi. Tämän suuntaista kantaa keskustelussa edustivat mm. seuraavat kommentit:

”Oikea hengellinen väkivalta ei ole pysäytettävissä, se kun murtautuu esiin sisäisenä pakkona Kristuksen rakkaudesta.”

”Oletan blogikirjoituksen tähtäävän sellaiseen "ihannetilaan", jossa hengellistä sotaa ei ole olemassa! Tämä olotila on mahdollista vain ja ainoastaan silloin, kun täydellinen luopumus Jumalasta on totta tässä ajassa.”


”Minä myönnän, että tällä palstalla on tiettyä väkivaltaa, ja se on semmoista, jossa Wanhaa Aatamia alistetaan, vihataan, kontrolloidaan ja vallalla tukahdutetaan. Se on autuasta henkistä väkivaltaa, alistamista ja kontrollia.”


3)    Hengellisen väkivallan vastustaminen on hengellistä väkivaltaa

Tämän näkemyksen mukaan luterilaisen kirkon määritelmä hengelliselle väkivallalle ja sen mukaan toimiminen on hengellistä väkivaltaa ”tosi uskovia” kohtaan.  Esimerkiksi homoseksuaalisen ihmisen identiteetin nujertaminen hengellisin argumentein on tämän näkökulman mukaan ”tosi kristityn” oikeus ja velvollisuus. Jos ylläpito poistaa tämän tyyppiset kommentit, se harjoittaa hengellistä väkivaltaa ”tosi kristittyjä” kohtaan. Esimerkkejä tämän tyyppisestä ajattelusta löytyy ylläpidon blogin keskusteluketjusta myös melko paljon:

”Mielestäni kristillisessä kontekstissa hengellistä väkivaltaa voi olla myös Jumalan lain ja evankeliumin tasapainoisen julistuksen sensurointi vedoten esimerkiksi yksilön identiteettiin.”

”Synnin julkituonti on monelle kauhistus ja siksi Johannes Kastajakin menetti aikanaan päänsä. Syntien julistus on Jeesuksen tulon edelle käyvää opetusta. Täällä joutuu ryöpytykseen ja ylläpito harjoittaa hyökkäilevää torjuntaa sen henkilön tekstien osalta, joka sanoo synnin synniksi.”


”Olisiko hengellistä väkivaltaa myös se, että mitätöidään Raamatulla uskon ylimpänä auktoriteettina perusteltu mielipide?”


Tähän loppuun poimin vielä muutamia ajattelemisen arvoisia, fiksuja kommentteja blogin keskusteluketjusta:

”Minä pidän seurakunnan viran ymmärtämistä olennaisena aiheena, kun keskustellaan hengellisestä väkivallasta. Jos virka - papin, saarnaajan, vanhimman tai miten sitä missäkin kutsutaan - käsitetään Jumalan edustajana tai sijaisena toimimiseksi, se johtaa helposti vallan väärinkäyttöön. Sen vuoksi arvostankin yleisen pappeuden oppia. Jokainen kristitty kuuluu kuninkaalliseen papistoon, joka valitsee joukostaan sopivat henkilöt palvelutehtäviin.”

”Kun puhutaan ’hengellisestä väkivallasta’ eli niin kuin itse täällä suomensin ’Raamatulla päähän lyömisestä’, olisi ehkä eduksi asialle, jos näistä Raamatun sisällöistäkin puhuttaisiin sitaattien sijaan omin sanoin. Näin samalla osoitettaisiin, mitä näistä asioista omalla kohdalla ymmärretään tässä nykyisessä arkitodellisuudessa. Ainakin kirjoittajien nöyryys näin kasvaisi. Eikö?”

”Pointtini on siinä, että emme aina tunnista hengellistä (henkistä) väkivaltaa (ja voimme käyttää sitä itse), vaikka haluaisimme olla oikeudenmukaisia ja reiluja kaikkia kohtaan. Eri mieltä olevien sanomisia voi tarpeen mukaan tulkita väärin ja sanoittaa heidän sanomiset uudelleen. Helppoa on heittää vaikka vanha ’totuus’ ja sillä lyödä, vaikka keskustelu pitäisi käydä eri asiasta. Minun mielestä aina kun alamme moittimaan toisia yleistäen, niin silloin olemme lähellä hengellistä tai henkistä väkivaltaa”

”Nähdäkseni kaikki Raamatun lainaukset eivät ole täällä tehneet oikeutta Raamatulle.”

Emilia Karhu

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Elävä kuva



Kuva on viesti. Niin yksinkertainen kuin tuo lause onkin ja yleisesti hyväksytty, harvemmin jäädään pohtimaan, mitä kuvilla lopulta halutaan viestiä. Vai mitä ajattelette seuraavista kuvista:




Kumpikin kuva on maratonin facebook-sivun kansikuva. Tapahtumien samankaltaisuudesta huolimatta kuvat kuitenkin viestittävät aivan erilaisia asioita ja erilaisia tunteita. Ne kuljettavat katsojaansa eri suuntiin. Vastaavalla tavalla kuvat kuljettavat eteenpäin kirkollisessa viestinnässä. Sillä on merkitystä onko kirkon toiminnasta kerrottaessa ohessa kuva perhekerhosta vai keski-ikäisestä papista.

Olennaista on kysyä millaisia asioita kirkossa halutaan viestiä kuvilla?

Kirkon verkkotyön kehittyessä on ollut hienoa huomata, miten kuvien käyttöön on hiljalleen kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Samalla on keksitty uusia ja mielenkiintoisia tapoja käyttää kuvia. Henkilökohtaisia suosikkejani tänä vuonna ovat olleet esimerkiksi Pahan päivän varalle -blogi sekä vähän uudempana Hetkien Alpumi. Vaikka blogien tapa yhdistää kuvaa ja tekstiä on samanlainen, kumpikin erottuu toisesta persoonallisena ja myös omalla tavallaan rosoisena.

Verkkotyön kehitystä voi katsoa myös siitä näkökulmasta, millaisia kuvia on kulloinkin jaettu. Kirkko Suomessa -sivun kehitys kertoo asiasta hyvin. Sivun avautuessa jaettiin paljon linkkejä, mutta ei juurikaan kuvia. Vuoden kuluessa asia on kääntynyt päinvastaiseksi. Tätä kirjoittaessa suurimpaan osaan postauksista liittyy jotenkin kuva. Kuvia myös käytetään erilaisissa yhteyksissä, huumorista hartauteen. Kuvien käyttö on monipuolistunut ja lisääntynyt vuoden kuluessa.

Toinen näkökulma on se, että kuvien avulla on mahdollista osallistaa ihmisiä. Helpoin esimerkki tästä on se, miten alkuvuodesta 2012 ihmiset innostuivat postaamaan Kirkko Suomessa -sivulle kuvia Suomen kirkoista. Kuvia on paitsi helppoa jakaa, ne myös välittävät tunneviestejä paremmin kuin usein tuhatkaan sanaa. Jokainen kirkosta postattu kuva kertoi myös sen, että tuo kirkko on tärkeä tuolle ihmisille. Siinä missä ihmiset voivat ovat hitaita kertomaan sanoilla kirkon merkityksestä heille, he saattavatkin tehdä sen kuvilla.

Mitä tulevaisuus voisi sitten tuoda tullessaan? Yksi mahdollisuus on esimerkiksi yhä enemmän käyttäjiä saanut Pinterest, joka perustuu kokonaan kuville sekä niiden jakamiselle. Pinterestissä olisi mahdollista kertoa kuvien kautta kirkon ja seurakuntien arjesta, niin perheleireistä, nuorisotyöstä kuin häistä ja hautajaisistakin. Toisaalta se myös mahdollistaisi entistä enemmän sen kokeilemisen, millaista kuville perustuva hartauselämä voisi olla? Millainen kuvakieli voisi välittää esimerkiksi kokemuksen armosta tai hyväksytyksi tulemisesta?

Toinen tapa miettiä tulevaisuutta on pohtia sitä, millä tavalla kuvia ei kirkon verkkotyössä vielä juuri käytetä. Tähän asti ainakaan valtakunnallisella tasolla ei juuri ole käytetty kuvia, jotka olisivat jotenkin tuoneet esiin seurakuntien arkea eri puolella Suomea. Miltä näyttäisi esimerkiksi jouluaaton hartaus eri puolilla Suomea? Paikallistason nostaminen esiin kertoisi siitä, mitä elämä seurakunnissa on.

Kolmas näkökulma tulevaisuuteen on pohtia sitä, mitä kuvien käyttö kertoo kirkon arvomaailmasta. Voisiko esimerkiksi itseironia nousta joskus sakastien nurkista avoimeksi viestimisen tavaksi? 




Tai onko jossain vaiheessa aihetta miettiä yhtenäinen suunnitelma kuvankäytölle? Millaisia asioita kuvilla halutaan viestiä ja minkä tyylisiä kuvia kirkko käyttää sosiaalisessa mediassa?

Sosiaalinen media on kuvien media. Kuvat osallistavat, niiden avulla jaetaan tunteita, ironiaa, uutisia, huumoria, elämäntapahtumia ja lähes kaikkea mahdollista elämään liittyvää. Kirkko voi välittää kuvien avulla jotain Jumalasta ja uskosta. Luterilaista kirkkoa on vanhastaan sanottu sanan kirkoksi. Tuleeko siitä joskus kuvan kirkko?

-Vilppu Huomo


(kuvat: Marathon de Paris, ING New York City Marathon ja Gregory Walter)

p.s. Katso myös Vilpun jotain muita juttuja. (toimi.huom.)









torstai 29. marraskuuta 2012

Verkko ja teologia -haaste

Mitä on ihmisyys?

Verkko ei tee uutta teologiaa, mutta verkko muuttaa meidän suhteemme toisiin ihmisiin. Teologian sanoituksen on oltava sellaista, että se on aidosti, lähellä ihmistä. Ehkä olemme ihmisyyden hävittäneet ajan saatossa etiketteihin, hierarkioihin ja sopimuksiin?

Jos ihmisyys ristiriitaisuuksineen otetaan todesta, ei voida laatia raportteja, jotka antavat tyhjenteviä vastauksia. Raamattu ristiriitaisuudessaan on yksi esimerkki elämän ja ihmisyyden ristiriitaisuuden todeksi ottamisessa. Siksi emme mekään antaneet tyhjentäviä vastauksia. Raportin kysymykset haastavat kirkon työntekijät miettimään ja pohtimaan ja olemaan aidosti läsnä, jokaisen ihmisen kanssa sekä tiedostamaan tämän maailman, jossa nyt elämme.

Raportin valmistumisen jälkeen toivottiin sen ratkaisevan mm. kenet työntekijä voi ottaa fb-kaverikseen? Minun kysymykseni on: tarvitsemmeko todella työryhmän pohtimaan, ketä kirkon työntekijä saa kutsua ystäväkseen, kenelle lähettää joulukortin, kenet kutsua luokseen kahville? Voidaanko tällaisiä ohjeita antaa? Kuka voi antaa ratkaisuja, jotka ovat kaikkialla kaikissa tilanteissa, kaikille ihmisille toimivia?

Raportin hengestä myös huolestuttiin. Oppia ei suinkaan julisteta turhaksi vaan haastetaan opin julistajat. Haaste sanoitetaan loppuraportissa näin:

Modernia apologiaa tarvitaan. Kirkon perinteiset vastaukset ovat nykyihmisen esittämiin kysymyksiin usein epätyydyttäviä. Katekismusta, oppia ja lakia siteeraamalla vastataan usein ohi. Tällöin ihmistä ja hänen kysymystään ei kohdata juuri siinä tilanteessa, jossa kysymys esitetään. Monelle ihmiselle kokemus siitä, että häntä aidosti kuullaan ja otetaan vakavasti, on evankeliumin julistusta.

Perinteinen työryhmä toimi facebookin julkisessa ryhmässä, kaikille avoimessa streematussa seminaarissa. Haastoimme teologiseen keskusteluun, vaikka sille ei rakenteita ollut. Työryhmätyöskentely on usein resurssoimatonta työaikaa ja teologia yliopistotiedettä. Raportti on haaste jatkotyöskentelylle ei lopputulos:

Kirkon tulisi olla läsnä elämän merkittävissä kysymyksissä antaen voimia ja eläen mukana eri vaiheissa. Jotta kirkko voisi olla läsnä elämän eri vaiheissa ja pohdinnoissa, tarvitaan kattavaa läsnäoloa verkossa. Miten saadaan kirkkoon rakenteita ja ihmisiä, jotka ymmärtävät verkkotyön tärkeyden ja pysyvät mukana muutoksissa? Miten kirkko voisi olla työpaikka, jossa osaajat haluavat olla ja saavat käyttää luovuuttaan? Miten kirkko voi olla tila, jossa kuka tahansa kokee itsensä ja etsintänsä tervetulleeksi?

Toivosin, että nämä kysymykset ovat avauksia uusille kysymyksille ja pohdinnoille, jotka vievät kirkkoa eteenpäin, lähemmäksi laumasta eksyneitä.

-Ulla Oinonen

P.s. Tähän blogitekstiin sain ideoita Kotimaa24:sta.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Maineenhallinta




Kirkko on Kristuksen ruumis. Kirkko on omiensa yhteisö, jossa jokaisella jäsenellä ja asialla on oma merkityksensä. Kirkon pää on Kristus ja kirkon ydintyö on Kristuksen, Sanan, esillä pitoa maailmassa, jotta ihmisillä olisi elämässään valo. Pää ei kuitenkaan kulje yksikseen minnekään, vaan sitä kannattelee koko muu ruumis. Kädet tekevät työtä ja jalat astuvat eteenpäin. Kristuksen käsinä toimivat työntekijät ja kristityt lähimmäisten parissa, auttaen, tukien, kuunnellen ja lohduttaen. Samat kädet myös kiittävät, rukoilevat ja iloitsevat yhdessä ihmisten kanssa.

Jalat astuvat eteenpäin. Ihmisen ja kirkonkin toiveikas päämäärä on tulevaisuus. Ei suinkaan menneisyys, vaikka välillä täytyy astua taaksepäin katsomaan oikeaa suuntaa. Jalat astuvat esteiden ylitse. Esteet ovat asioita, jotka estävät Jumalan valon esillä pitämisen. Ne ovat mainetahroja, kriisejä ja ennakkoluuloja. Jaloilla mennään niiden yli, ilman jalkoja pää ei kulje. Jalat ovat maineenhallintaa, viestintää, elintärkeää työtä sen eteen että sanoma Kristuksesta saisi kuulua. Ruumis tarvitsee jalkoja ja käsiä. Jos maineenhallinnan merkitystä vähätellään, on kuin yritettäisiin kulkea eteenpäin ilman jalkoja. 

Mitä maineenhallinta sitten on? Se ei ensinnäkään ole epäaitoa oman asian oikeaksi todistelua, sellaista, jota ei itsekään usko. Se ei ole oman edun tavoittelua toisen kustannuksella, eikä se tähtää taloudelliseen hyötyyn. Maineenhallinta on tervettä kiinnostusta siitä, mitä kirkko edustaa tämän ajan ihmisille. Se on halua kuunnella ja ottaa todesta sellainenkin kokemus, joka ei ole kirkon kannalta miellyttävä. Se on myös pyrkimystä olla aito ja tosi silloinkin, kun se on vaikeaa. Se on rehellisyyttä olla sellainen kuin on, mutta avoimesti ja vapaasti ymmärtäen, että jokin muukin tapa olla voi olla yhtä hyvä. Se on hyvää ylpeyttä ja iloa omasta rikkaudesta ja vapautta kertoa se muillekin. Se on myös epäonnistumista ja uuden oppimista.

Maineenhallinta on tapa nähdä itsensä osana maailmaa. Vaikka kaikkea ei voi hallita, niin eteenpäin voi aina astua.

Meri-Anna Hintsala 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kuinka tehtiin sosiaalisen median suuntaviivoja kirkolle





Sosiaalinen media, tuttavallisemmin some, on ihmisten vapaata viestintää toisilleen, useimmiten monelle ystävälle, tutulle tai laajalle yleisölle. Sosiaalinen media on digiteknologian avulla tapahtuvaa yhteydenpitoa ihmisten kesken. Sosiaalisesta mediasta on nopeasti tullut nopein ja tehokkain, mutta vaikeasti hallittava, ihmisten tavoittamisen kanava.

Selkänojaa tarvitaan


Vuonna 2012 jo noin puolet suomalaisista käyttää Facebookia ja monia muita sosiaalisen median palveluita. Somen käyttö älypuhelimella on kasvava trendi. Somen nopean kasvun vuoksi kirkon työntekijät ja kirkon hallinto ovat ilmaisseet kokevansa epävarmuutta sosiaalisen median käytössä. Työntekijöitä on askarruttanut mm. somen käytön turvallisuus, luottamuksellisuuden säilyminen yhteyksissä seurakuntalaisten kanssa sekä työ- ja yksityiselämän entistä suurempi sekoittuminen keskenään.

Kun sosiaalisen median ohjeistusta ryhdyttiin laatimaan, asetettiin tavoitteeksi sellainen ohjeistus, joka tukee ja auttaa seurakuntia ja muita kirkon työyhteisöjä ja yksittäistä työntekijää sosiaalisen median ensiaskelissa. Ohjeistuksen on siis tarkoitus olla eräänlainen selkänoja, jonka avulla yksittäinen työntekijä voi arvioida omaa toimintaansa sosiaalisessa mediassa tai jonka avulla työyhteisö voi suunnitella omaa toimintaansa ja sen tavoitteita.

Ohjeistuksen valmistelua edelsi perusteellinen ja hetkittäin värikäskin keskustelu ohjeiden sävystä ja sitovuudesta. Kirkon perinne kun tarjoaa ohjeistuksen esikuvia kymmenestä käskystä ja käsikirjoista alkaen. Lopulta päädyttiin kutsumaan ohjeistusta ”suuntaviivoiksi”. Suuntaviiva on nuoli, jollainen esiintyy esimerkiksi liikenteenjakajassa. Se ohjaa turvallisen ja parhaan reitin, mutta jättää myös muita suuntia avoimeksi hätätapauksia ja poikkeustilanteita varten.

Talkoistettu tehtävä 


Yksi merkittävimmistä sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista on yhteistyön tekeminen sosiaalisen median kautta. Suurikin joukko ihmisiä voi osallistua samaan tehtävään eikä kaikkien tarvitse olla samassa paikassa samaan aikaan. Tätä uutta tapaa päätettiin käyttää suuntaviivojen tekemisessä. Tätä crowdsourcing –nimellä kulkevaa työskentelytapaa päätimme kutsua suomeksi talkoistamiseksi.

Perinteinen tapa olisi ollut perustaa työryhmä keskustelemaan, kirjoittamaan ja markkinoimaan lopputulosta. Talkoistamisessa työ annetaan joukkojen tehtäväksi jossain verkkoympäristössä. Se tarkoittaa, että kuka tahansa voi osallistua sen tekemiseen. Yhteiskehittelyn verkkoalustaksi valittiin suomalainen Purot-wiki.

Koska kirkon työntekijät ovat tottuneet kokoontumaan koulutuspäiviin, päätettiin talkoistamisen tueksi järjestää kolme seminaaripäivää eri puolilla Suomea talvikaudella 2011-2012. Prosessin tueksi pyydettiin sosiaalisen median kouluttaja ja konsultti HartoPönkä Oulusta.

Yhteensä sosiaalisen median ohjeistuksen tekemiseen on osallistui lähes 500 kirkon työntekijää. Seminaareihin tuli paikalle yhteensä yli 200 henkeä ja verkon kautta striimauksen seuraamiseen ja/tai keskusteluun osallistui saman verran. Sen lisäksi wikissä keskusteluihin osallistui monia. Rekisteröityneiden 113 käyttäjän lisäksi useita työntekijöitä osallistui keskusteluun wikissä anonyyminä. Perinteiseen työryhmätyöskentelyyn verrattuna jo ohjeistuksen valmisteluvaiheessa tavoitettiin paljon niitä ihmisiä. Ohjeistuksen valmistelun avoimuus on myös johtanut useisiin koulutuspyyntöihin ja innostanut seurakuntia aloittamaan omien some ohjeistuksien tekemisen.


Valmis ohje antaa tilaa omalle soveltamiselle


Lopullinen ohjeistus muodostuu kolmesta osasta: 1. Lait ja tietoturvaohjeet, 2. Suuntaviivat ja 3. Suosituksia / neuvoja. Ensimmäistä lukua emme voi muokata, toista varmasti muokataan vähitellen sosiaalisen median kehittyessä ja muuttuessa. Kolmas luku pysyköön aina avoimena niin, että sen kautta hyvät ideat ja käytännöt leviävät ja tarttuu innostus. Suuntaviivat löytyvät Sakastin viestintä –osiosta, mutta myös wikin käyttoä jatketaan. Wiki toimii ohjeistuksen kolmannen osion alustana ja työntekijöitä kutsutaan sinne kertomaan kokemuksiaan, kysymään ja yhdessä löytämään vastauksia. Vastuu wikin ylläpidosta ja keskustelun seuraamisesta on Kirkon Tiedotuskeskuksella.

Talkoistamalla löydettiin ne tekijät, joiden vuoksi sosiaalisen median ohjeistusta erityisesti tarvittiin ja valmiit ohjeet heijastelevat niitä ristiriitoja, joiden parissa verkossa työskentelevä työntekijä painii. Hän joutuu arvioimaan yksittäisiä tilanteita avoimuuden ja luottamuksellisuuden näkökulmasta. Työntekijä joutuu jokaisessa julkaisussaan ottamaan huomioon sekä yksittäisen yksilön että yhteisön. Näissä jännitteissä toimiminen tiivistyi neljään kehotukseen, joista tuli ohjeistuksen toisen luvun, varsinaisten suuntaviivojen otsikot. Ne ovat 
  • Ole avoin kohtaamisille
  • Ole henkilökohtainen
  • Ole asiantuntija
  • Ole lojaali työyhteisölle 
Terhi Paananen
p.s. Harto Pönkäkin kirjoittin blogissaan kirkon suuntaviivaprosessista.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Me olemme koneita


Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan havahdutti maailmaa puolivuosisataa sitten väittämällä, että ihmiskunta on pikkuhiljaa muuttumassa koneeksi. Hänen kuuluisin teesinsä on, että sähköteknologia on ihmisen keskushermoston jatke.

Ihmislajin kehittymisen historia on jakaantumisen ja laajentumisen historiaa. Evoluution myötä tieto on alkanut liikkua yhä hämmästyttävämmällä nopeudella. Maailman luomisesta alkanut hurja kehityskaari on kuljettanut meitä imunesteen, verenkierron ja hermoston kautta aina modernien tietoverkkojen maailmaan, jossa maailmankaikkeus toimii kuten yksi elävä organismi. Me kaikki olemme siis yhtä, niin kuin Jeesus kerran rukoili, halusimmepa sitä tai emme.

Se, että maapallo on kutistunut yhdeksi sykkiväksi organismiksi, muuttaa olennaisesti myös kirkon roolia. Kirkko on lyhyessä ajassa muuttunut tiedonantajan roolista keskustelukumppaniksi. Viimeistään nyt on kirkon työntekijöiden astuttava jakkaralta alas ja suostuttava tasaveroiseen kommunikaatioon ympäröivän maailman kanssa. Kirkon on lisäksi oivallettava, että internet ei ole vain väline oman totuuden esittämiseen, vaan elävä toimintaympäristö, jossa ihmiset kommunikoivat aidosti elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Maailman murros on osaltaan myös paluuta alkuseurakunnan aikaan. Apostolit lähtivät jakamaan evankeliumia Kristuksesta ja altistivat itsensä kritiikille. Apostolit eivät keksineet itse evankeliumia, vaan jakoivat uskonsa eväät ympäröivään maailmaan.

Samasta ilmiöstä on kysymys tänäkin päivänä. Useimpien verkkopalvelujen oikeassa yläreunassa on aito evankelioimistyön nappi. Siinä lukee JAA. Aina, kun seurakunnan työntekijä painaa JAA-nappia, hän tekee evankelioimistyötä. Näin tämäkin työmuoto saa aivan uuden sisällön.

Mihin kirkkoa sitten tarvitaan tässä vuorovaikutteisten verkkoyhteisöjen maailmassa? Espoon piispa Tapio Luoma muistutti hiippakuntansa verkkotyön päätösseminaarissa lokakuussa, että vaikka maailma on muuttumassa koneelliseksi, yhteen asiaan ne eivät pysty: monimutkaisiin ihmissuhteisiin. Tähän vedoten piispa Luoma muistutti, että Facebook-ajan kirkko on verkossa rakentamassa ja syventämässä kommunikaatiota, johtamamassa ihmisiä kohti pyhää.

Uuden toimintaympäristön haastaessa kirkon perinteiset työmuodot kasvokkain tapahtuvan kohtaamisen merkitystä ei seurakuntatyössä saisi unohtaa. Asian merkitystä korostaa vanha kompakysymys: Mikä on lääketieteessä osoittautunut korvaamattomaksi keksinnöksi? Vastaus: Toinen ihminen.

Mikko Salmi
asemapäällikkö
Rauhan Asema

Rauhan Asema on Oulun ev. lut seurakuntien hengellisen työn erityispalveluihin keskittyvä digitaalisen viestinnän yksikkö.



keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kohtaamista vai oikeaa tietoa? Työ sosiaalisessa mediassa kirkon työntekijöiden silmin


Tulevaisuudessa seurakuntien työ sosiaalisessa mediassa tulee entisestään lisääntymään. Tämä tulos kävi ilmi Hengellinen elämä verkossa -hankkeen ja Kirkon tutkimuskeskuksen yhdessä tekemän kyselytutkimuksen perusteella. Kysely lähetettiin keväällä 2012 n. 4000 kirkon työntekijälle. 23% eli vajaa tuhat henkilöä vastasi kyselyyn. Kyselytuloksia käytetään tulevaisuuden sosiaalisen median työn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tulokset on tarkoitettu hankkeen loppuraportoinnin tueksi sekä päätöksenteon tueksi muun muassa kirkolliskokoukselle. 

Tutkimuksessa kartoitettiin seurakuntien verkkotyön organisointia ja nykytodellisuutta, sekä työntekijöiden osaamista ja asenteita sosiaalisessa mediassa tehtävää työtä kohtaan.  Tutkimuksessa luotiin katse myös kirkon verkkotyön tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja toiveisiin työntekijöiden kokemuksen kautta. 

Kyselyn perusteella ilmeni, että 28 % vastaajista ilmoitti tekevänsä työtä sosiaalisessa mediassa joko sovitusti (21 %) tai vapaa-ajallaan (7 %). Vastaavasti 72% vastaajista ilmoitti, ettei lainkaan tee työtä somessa. Facebook on kirkossa tehtävän sosiaalisen median työn keskus. Facebookia käytetään sekä työntekijöiden keskinäiseen kanssakäymiseen sosiaalisen medain työpöytänä että työntekijöiden ja seurakuntalaisten väliseen vuorovaikutukseen. Kyselyyn vastanneista 67% ilmoitti, että omalla seurakunnalla on sivu Facebookissa.  

Tulevaisuuden haasteet sosiaalisen median työssä kohdistuvat erityisesti johtamiseen. Hankkeen aikana sosiaalisen median työtä kirkossa on tehty useimmiten omista motiiveista käsin, mutta rakenteet eivät ole riittävällä tavalla tukeneet työhön lähtemistä. Työn puitteet, kuten välineet, sovittu työaika ja esimiehen sekä työyhteisön tuki ovat usein puuttuneet. Jatkossa niihin on kiinnitettävä huomiota, jotta sosiaalisen median työllä on riittävän vakaa ja turvattu perusta. Jotta esimiehet osaavat tukea ja ohjata sosiaalisen median työssä, heidän tulee itse ymmärtää mistä on kyse. 

Millaista työtä somessa tehtävä työ sitten on nyt ja tulevaisuudessa?

Kyselytutkimuksessa työntekijöiden suhtautumisessa sosiaalisen mediaan vaihtelee kahdenlainen orientaatio: Toisaalta nähdään työn olevan vahvasti viestintää ja oikean tiedon jakamista (väärän tiedon oikaisemista) ja toisaalta ihmisten kohtaamista ja auttamista. Kohtaamisen ja viestinnän sisällöissä on nähtävissä reagoimiseen perustuvaa, mutta myös ennakointiin suuntautuvaa toimintaa. 

Sosiaalisessa mediassa tarvitaan ihmisiä kohtaavaa työtä, mutta myös tietoa ja viestintää. Nämä puolet eivät sulje toisiaan pois. Reagoivan ja ennakoivan näkökulman sisään sopii kirkon olemus ihmisten vierellä kulkevana kirkkona, jonka juuret ja motiivit ovat syvällä kirkon itseymmärryksessä, ristiin juurella evankeliumin ilossa ja toivossa. Nelikentän lohkot on nimetty kirkon ydinsisältöjen mukaan: lohdutus, toivo, apologia eli kristinuskon puolustus ja evankeliumi. 





Reagoiva kohtaaminen on lohdutusta. Ihmiselle on jo tapahtunut asioita, joille hän kaipaa kuuntelijaa ja lohduttajaa. Kirkon työssä sosiaalisessa mediassa ihmisen lohdutuksen kaipuu ja kirkko kohtaavat parhaiten kriisityössä, jälkipuinnissa ja usein juuri tietoturvallisissa yhteyksissä, vaikkapa kahdenkeskisessä chatissa tai Palvelevassa netissä. 

Ennakoiva kohtaaminen on toivon herättämistä. Kirkon verkkokeskustelupalstoilla eri yhteyksissä kuunnellaan ihmisiä arjen huolissa ja ollaan läsnä hyvässä ja huonossa hetkessä. Verkkokeskusteluissa tapahtuva kohtaaminen on jäsenen laadukasta kohtaamista ja siten se on myös ennaltaehkäisevää. Ensinnäkin ehkäistään ihmisen taakkojen kasvamista, mutta toisaalta voidaan ehkäistä myös jäsenten erkaantumista kirkon yhteydestä. Läsnäolon kauttaa ihmisten elämää ymmärretään ja sitä voidaan paremmin ottaa huomioon muussakin kirkon työssä. 

Reagoiva viestintä on apologiaa eli kristinuskon puolustusta. Perinteisesti organisaatiot, kirkkokin, on hoitanut toiminnasta kertomista yksisuuntaisesti organisaatiosta ulospäin. Kirkon toiminnasta kerrotaan ja esitettyihin kysymyksiin vastataan asianmukaisesti vaikkapa verkkosivujen palautelomakkeen kautta. Reagointia on myös se, että väärää tietoa kohdatessa se oikaistaan vaikkapa verkkokeskusteluissa sosiaalisessa mediassa. 

Proaktiivinen eli ennakoiva viestintä nousee syvältä kirkon itseymmärryksestä ja identiteetistä. Se on rehellistä haasteellistenkin asioiden silmiin katsomista ja aktiivista vaikuttamista. Sosiaalisessa mediassa ennakoiva viestintä on dialogiin suostumista, olemista ja näkemistä. Kulloinkin olosuhteisiin nähden oikeassa paikassa olemalla saadaan aikaan keskustelua joka laajentaa yhteistä ymmärrystä ja synnyttää toivon todellisuutta. Esimerkiksi kastekeskusteluissa tai -blogeissa mukana oleminen nuorten äitien yhteisöissä muistuttaa kasteen merkityksestä, ja voi näin madaltaa kynnystä olla seurakuntayhteydessä verkon kautta. Läsnäolemalla ja osallistumalla ohjataan keskustelua ja laajemmissa yhteyksissä seuraamalla sosiaalista mediaa voidaan oppia näkemään olennainen.


Kohtaamista vai oikeaa tietoa? -tutkimus luettavissa kokonaisuudessaan.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Pappi sosiaalisessa mediassa keskustelijana

Akrobatiaa vai arkiaskaretta

Polttaa ja kiehuu, tuntuu mahassa ja pyörryttää- ei mikään sairaskohtaus, vaan se kun ensi kerran postasin keskustelupalstalle ihan oman kirjoituksen. Odottamista ja odottamista, mitenkähän siihen reagoidaan. Käyn tarkistamassa vielä ennen nukkumaan menoa, aah siihen oli tullut vastaus ja ihan mukava. Kyllä tämä tästä. Tuo kaikki tapahtui marraskuussa 2008.
Nyt tuo some tuntuu ihan mukavalta eikä mitenkään ihmeelliseltä eikä jännittävältä vaan ihan työltähän se tuntuu. Samalta kuin keskustelu seurakuntalaisen kanssa tavattuamme sattumalta kaupan kassajonossa; keskustelua, ajatusten vaihtoa ja elämän jakamista.
Silti aina välillä jännitän, ymmärretäänkö minut oikein, osaanko sanoa todella sitä mitä tarkoitin. Eli ihan sitä samaa, mitä tapahtuu saarnatuolissa. Ei minua ihan ymmärretty kuten olin ajatellut, mutta ei se mitään, pääasia, että synnytin puheellani ajatuksia.
”Ei, ei nyt en voi olla kanssasi samaa mieltä, mutta… mielenkiintoinen tuo sinun näkökulmasi” väittelyä ja suoraa puhetta nyt vain netissä keskustelupalstalla eikä virastopapin päivystyksessä.
Ja mitä ne jotkut vielä ihmettelevät miksi pappi on somessa, siellähän kaikki muutkin ovat.

Hajanaisia hajatelmia 29.10.12 Merja Lampila

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kun moderaattori heitettiin virtuaalileijonille



Onko Kotimaa24:n moderointiprojekti merkinnyt tosiuskovaisten vainoa, yksipuolista lynkkausta ja sensuurin kiristymistä vai onko se ollut älykästä, tuntevaa, ammattitaitoista ja tarpeellista työtä sen eteen, että mahdollisimmat monet erilaiset näkökulmat saisivat tilaa sivuston keskusteluissa?
Onko projekti tuonut sivuston käyttöehdot ja pelisäännöt näkyviksi ja selkeiksi eli luonut kaikille yhteiset ja tasapuoliset raamit, joiden sisällä myös vähemmistöt uskaltavat ilmaista ajatuksiaan? Vai onko se ollut turhaa touhua ja ilmaisunvapautta rajoittavaa lakihenkisyyttä, joka on tappanut keskustelun?
Yleisöpalautteen perusteella projekti on ollut kaikkea tätä ja vielä paljon muuta. Projekti on ollut lyhyt mutta äärimmäisen intensiivinen. Se alkoi elokuun alussa 2012 ja päättyy marraskuun loppuun.
Tarve päästä kontaktiin ja vuorovaikutukseen ylläpidon kanssa oli sivuston käyttäjillä selvästi valtaisia. Kun sivustolle ilmestyi projektityöntekijä omalla nimellään, kasvoillaan ja persoonallaan, hän sai aikaan hurjaa kuohuntaa ja vastaansa kysymysten, syytösten, toiveiden ja vaatimusten ryöpyn.
Projektiblogeissa olen haastanut sivuston käyttäjät mukaan keskusteluun sivuston käyttöehdoista, pelisäännöistä ja keskustelukulttuurista, netin etiikasta, nettikeskustelujen historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta  sekä minä-viestinnästä ja dialogista.
Keskusteluissa on tullut esiin paljon syvällistä ja oivaltavaa käyttäjäanalyysiä ja varteenotettavia sivuston kehittämisehdotuksia.  Toisaalta keskusteluissa on myös toistunut asetelma, jossa moderoija koetaan äitihahmoksi tai opettajaksi, jota vastaan kapinoidaan kaikin keinoin - ja yhtä mustavalkoisin lähtöoletuksin ja tulkinnoin, millä uhmaikäiset tai murrosikäiset ovat perinteisesti kapinassaan liikkeellä. Pahimmat murkkuikäiset tosin ovat K24-sivustolla keski-ikäisiä tai sitä vanhempia.
Projektiblogeihin ja niiden alla käytyyn keskusteluun pääsee tutustumaan täällä:  http://www.kotimaa24.fi/blogit/blog/?bid=105
Projektin aikana on käynyt jo selväksi  muutama seikka:
1)      Kun sivustolla on paljon käyttäjiä (kuukausitasolla jopa yli 100 000 eri kävijää) ja käyttäjien taustat, arvot ja asenteet ovat hyvin vaihtelevia, on ammatillinen moderointi aivan välttämätöntä. Keskusteluissa ei kyetä itseohjautuvuuteen.
2)      Nykyään jako perinteiseen mediaan ja sosiaaliseen mediaan ei enää toimi, koska journalistisesti toimitetuilla sivustoilla ovat läsnä nämä molemmat yhtä aikaa. Uutisten alla keskustellaan. Lisäksi ovat vielä blogit ja niiden alla käytävä keskustelu. Tämä haastaa toimitukset, toimittajat ja päätoimittajat: Missä määrin perinteisen median ihanne kontrollista, mielipiteiden ja ajatusten suodattamisesta pitää tai voi olla voimassa nykymuotoisessa nettilehdessä? Onko toimitus velvollinen kaitsemaan keskustelua ja millä tavoin, millä intensiteetillä? K24 kommentaattorit ovat antaneet runsaasti negatiivista palautetta ylläpidon sellaisista toimista, joille ei ole annettu selitystä. Poliisina toimiminen, kasvottomuus, nimettömyys ja punaisen kortin käyttö ilman lukijoille näkyvää perustelua on herättänyt paljon närää.  Ylläpito koetaan erittäin tarpeelliseksi, mutta sille kaivataan kasvoja ja siltä odotetaan vuorovaikutteisempaa otetta keskustelujen kaitsennassa. Miten tämä on mahdollista taloudellisesti? Entä työntekijöiden jaksaminen tässä tehtävässä? Mitä kaikkea toimintatavoissa tulisi muuttaa, jotta sekä sivuston käyttäjät että toimittajat olisivat tyytyväisempiä sivuston ilmapiiriin? Tulevaisuuden nettilehtien suurin kilpailuvaltti saattaa olla ammatillinen, onnistunut moderointi. Millainen koulutus tähän työhön olisi optimaalinen?
3)      Uskonnolliset keskustelut herättävät erityisen voimakkaita tunteita. Niiden suurimmat ongelmat keskusteluilmapiirin ja moderoinnin näkökulmasta (esim. projektin kommenttipoistokirjanpidon perusteella) ovat seuraavia: toisten vakaumusten mitätöinti ja demonisointi, muiden puhutteleminen ”Jumalan äänellä” ja arvovallalla sekä törkeät ja asiattomat rinnastukset (erityisesti homoteemoissa ja muissa sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä) .
Minulla on ollut projektissa vilpitön pyrkimys mahdollisimman suureen puolueettomuuteen ja ammatillisuuteen. Kommentteja ei ole poistettu niiden sisällön tai ”typeryyden” vuoksi muutoin kuin silloin, jos sisältö on ollut laitonta. Se, että joku on asioista eri mieltä kuin moderoija, ei tietenkään saa olla syy kommenttipoistolle. Moderaattorin on tiedostettava ja tunnistettava omat asenteensa ja mielipiteensä, jotta hän voi tarkkailla itseään ja toimintaansa koko ajan tästä näkökulmasta.
Poistot ovat perustuneet käyttöehtorikkomuksiin ja usein miten nimenomaan siihen, että toisen henkilön kimppuun on hyökätty, häntä on puhuteltu ja kohdeltu epäasiallisesti, iholle mennen. Joidenkin on ollut vaikea uskoa vilpittömyyteeni tai puolueettomuuspyrkimyksiini, koska suurin osa poistettaviksi joutuneista kommenteista on ollut iäkkäämpien konservatiivimiesten kirjoittamia. Minun on koettu vainoavan tätä ihmisryhmää kommenttipoistoilla ja bannauksilla.
Tiedostan syvästi puolueettomuuden vaikeuden ja - mahdottomuuden. Rajatapauksissa olen myös pyytänyt mielipiteitä toimitukselta tai päätoimittajalta.
Miten moderoida niin, että pelkkä itseilmaisun kömpelyys ja ”tökerö tapa” sanoa asiansa ei johtaisi tiettyjen näkökulmien ja mielipiteiden sensurointiin kokonaan pois keskustelusta? Onko oikein, että vain sujuvakieliset ja riittävän korrektiin itseilmaisuun kykenevät voivat sivustolla keskustella? Entä voiko joltakin hyväksyä törkeyksiä vedoten heikkoon ilmaisukykyyn ja samalla kieltää saman joltakin taitavammalta kirjoittajalta?
Moderoinnin ydintehtäväksi näkisin kuitenkin sen, että on taattava ihmisille riittävän turvallinen ja riittävän asiallinen keskusteluympäristö, jotta mahdollisimman monenlaiset näkökulmat voisivat tulla keskusteluissa esiin ja aito dialogi mahdollistuisi. Moderoimattomalla sivustolla selviytyvät vain vahvimmat ja voimakkaimmat, riippumatta siitä onko heillä halua keskustella muiden kanssa ja kuulla, mitä muilla on sanottavaa.
Moderointi on täynnä kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta! Varsinkaan sitä ainoaa ja oikeaa, autuaaksi tekevää…
Emilia Karhu
p.s. Moderointia ovat toki projektiaikana tehneet Kotimaa24 sivustolla muutkin kuin minä, joten kaikki kommenttipoistot eivät mene minun piikkiini. Bannauksista olen aina keskustellut myös päätoimittajan kanssa ennen niihin turvautumista.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Liikkeelle

Elämä ja mieli on paloja. Tee niistä kokonaisuus.
Syyskuu 2006
“Kirkon tulee olla verkossa näkyvä ja aktiivinen, ei pelkästään reagoiva. Jos emme ole läsnä verkossa, emme ole läsnä ihmisten elämässä.”

Yö on pimeä, mutta kirkon interaktiivisten palveluiden esiselvitystyöryhmän loppuraportti alkaa hahmottua. Kirjoitan omaa osuuttani Marja Pesosen painostamana. Lupasin tekstin aamuksi, mutta oppilaitostyö ja nuoret aikuiset veivät päivän. Näinhän sitä koko työryhmä tekee, oman työnsä lisäksi. En tiedä, synnyttikö jo tämä osan siitä traditiosta, miten työtä tehdään.

Raportti luovutetaan kuitenkin 3.1.2007

Maaliskuu 2007
Mietin kuumeisesti miten voin kertoa 150 ihmiselle 45 minuuttia siitä, että kirkon interaktiivinen verkkotyö ei ole edennyt askeltakaan. Kävelen siis Helsingin seurakuntayhtymän Kolmannella linjalla olevan Engelsalin lavalle, jätän seitsemän ranskalaista viivaa pöydän nurkalle ja aloitan. Sitä esitystä on kehuttu, olin aito, läsnä ja juttu oli tuoretta.

Mutta itse asia junnaa.

Toukokuu 2007
Kari Kopperi soittaa. Ilmoittaa soittavansa tuon esiselvitystyöryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa ja tehtäväksi saaneena. Pyydän päivän ja yön aikaa ajatella, haluanko lähteä vetämään Hengellinen elämä verkossa -hanketta. Soitan seuraavana aamuna haluavani.

Kesä kuluu odotellessa.

Syyskuu 2007
“What the hell I´m doing here?” Ensimmäinen julkaisuni Facebookissa. Kavereita alkaa kertyä. Lokakuussa Paalanteen Helena pyytää seinälläni, että laittaisin myös kuvan. Laitan. Tajuan, että tämä on uusi työpaikka, kahvihuone, biletila, ystävät.

Lokakuu 2007
Vanhoihin töihini palkataan sijainen ja ryhdyn päätoimisesti kehittämään näitä kirkon interaktiivisia verkkopalveluita, siis Hengellistä elämää verkossa. Jotain organisaation hämmennyksestä kuvaa se, että palkkani maksetaan tietohallinnon määrärahoista, hallinnollisesti kuulun Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoimintaan, työhuoneeni on ruotsinkielisen työn keskuksessa ja hanke on päätetty sijoittaa Kirkon tiedotuskeskukseen.

Ja on kuin valtavaa painetta pidätellyt hana olisi avattu. Puhelimeni soi lakkaamatta, sähköpostit vyöryvät vanhojen päälle. Fb kasvaa. Käsitykseni elämänhallinnasta muuttuu. Syöksyn sosiaaliseen mediaan.

Kirjoitan hankkeelle ensimmäistä suunnitelmaa, vaikka ymmärrän suunnittelun vaikeuden. Nyt luen sitä osin punastellen, osin ihastellen.

Tammikuu 2008 - syyskuu 2012
Tästä alkaa Hengellinen työ verkossa.

Neljä pitkää vuotta. Hankkeeseen sijoitetaan paljon rahaa. Se antaa huikeat mahdollisuudet, mutta myös kokemuksen aika tarkasta seurannasta, ihan oikeutetusta. Haluan että juuri siksi hankkeessa otetaan riskejä ja sitten vaikka epäonnistutaan. On parempi tehdä kuin olla tekemättä, ottaa riski ja voittaa tai hävitä. Rekrytoinneista tulee aluksi keskeinen osa hanketta. Ne onnistuvat. Suunnitelmat korjaantuvat ja koko ajan löytyy uusia haasteita ja uusia ideoita.

Välillä luon uskoa itseenikin, pyrin jatkuvasti luomaan sitä koko syntyneeseen tiimiin. Haluan hankkeelle monet kasvot, hanke oli liikaa kiertynyt minun ympärilleni. Ja se onnistuu. Jatkuvat onnistumiset ovat olleet hankkeen käyttövoima, jonka alle virheet, uupuminen ja kokemus hallitsemattomuudesta ovat jääneet. Ja niitä onnistumisia tuntuu tulevan: Kirkko kuulolla, Kirkko Suomessa, chat, blogit...

Hanke on ihmisiä, ennen kaikkea ihmisiä. Myös kokouksia, presiksiä, seminaareja, matkoja, kirjoittamista. Mutta siis ihmisiä: somessa, livenä, lähellä ja kaukana. Tajuan, että oma työni on visiointia ja  ihmissuhdetyötä. Toki myös suunnittelua, seurantaa, johtamista, arviointia, säädösten tulkintaa, taloutta. Näistä elementeistähän koko hanke on tehty. Mutta keskiössä on ihminen, koko ajan.

Lokakuu 2012
Hallittu ja hiottu seminaari kirkon yhteisen verkkotyön tulevaisuudesta. Se tulevaisuus raottuu nykäys nykäykseltä, työtä tullaan tekemään. Omassa visiossani verkkotyöstä puhuminen on vuonna 2017 jo aika outoa koska siitä on tullut arkea. Samoin valtakunnallisen yhteistyön organisointi on osa totuttua todellisuutta ja kirkko nähdään kokonaisuutena, jossa monet tehtävät - ehkä ne tärkeimmät - toteutuvat paikallisesti seurakuntarakenteen kautta, mutta iso osa tehdään valtakunnallisena yhteistyönä.

Luovun tiimistä, se tekee kipeää. Huomaan jo siirtyneeni tekemään enemmän työtä seurakunnissa verkkotyötä tekevien tai johtavien kanssa. Toisaalta huomaan että tiimi vain kasvaa. Yhteisen työn tekijät.

Tätä tekstiä kirjoitan google drivellä, mutta oikealla ylhäällä lukee No other viewers. Tuleehan tässä yksinäinen olo. -Hannu Majamäki