Valtakunnallista paikallisesti

Tampere on hieno kaupunki. Meillä on täällä vaikka mitä mukavaa: Popeda, Simo Frangen, Näsinneula, Särkänniemi ja kaksi jääkiekkojoukkuetta. Tappara ja joku toinen. Näiden lisäksi Tampereella on 11 paikallisseurakuntaa, jotka muodostavat Tampereen seurakuntayhtymän. Tamperelaisessa seurakuntaelämässä on kovasti pyritty etsimään uutta suuntaa eli käydä rohkeasti dialogiin tamperelaisten kanssa ja avustaa heitä keskustelemaan keskenään seurakunnan sisältöjen parissa. Vuosi vuodelta on tullut selvemmäksi, että tämän dialogisen työotteen ja jäsenlähtöisen toimintatavan merkittävä (tai jätetään väheksyntä tässä seurassa väliin), siis merkittävin toimintaympäristö on verkko.

Vaikka meillä tehdään paljon uutta ja hyvää, on myös selvää, että kun yhdistetään hämäläinen hitaus ja kirkon verkkaisuus, eivät asiat pääse tapahtumaan liian nopeasti. Mutta viimeinkin: yhteinen kirkkoneuvosto päätti aloittaa verkkotyön käytännön organisoinnin Tampereella perustamalla työryhmän. Työryhmän perustaminen nyt ehkä ei ole kaikista radikaalein kirkollinen lähestymistapa, mutta tässä kohdassa hyvä alku. Työryhmä koottiin ennen kaikkea innostuneista työntekijöistä.

Verkkotyö on kirkolle suuri haaste oikeastaan joka kantilta. Sama nuotti ei toimi tuomiokirkon saarnatuolissa ja verkossa. Pitää opetella paljon uutta ja ennen kaikkea nöyrtyä tunnustamaan olevansa samalle tasolla kanssaverkossaolijoiden vierellä. Tätäkin haastavampi kohta verkkotyössä on oikeastaan organisointi. Verkko ei tunne seurakuntarajoja, työalarajoja, ammattinimikkeitä, toimenkuvia eikä mitään muitakaan kivoja juttuja, joiden avulla seurakunnassa määritetään ihan liian paljon. Suomi24:ssa tai Aamulehden uutiskommenteissa ei tuomiorovastia tai piispaa kumarreta. Siinä missä verkkotyö ei tunne rajoja, toinen seurakuntaelämän todellisuus tuntee. Määrärahat, säästötoimet ja resurssit jakautuvat paikallisesti. Ja niukkuutta jaetaan näinä vuosina.

Tampereella halutaan olla mukana verkkotyössä sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä kannattaa suunnata valtakunnanlaajuiseen verkkotyöhön, myös suunnataan sinne. Antaessaan saa ja saadessaan antaa. Mutta paikallista näkökulmaa ei hylätä, sellaiset verkkoyhteisöllisyyden muodot, joissa on paikallinen aspekti mukana, otetaan pikaisesti haltuun. Nykymaailmassa jokaisella on monta yhteisöä, johon kuulua, jotkut ovat lyhytkestoisia ja toiset pidempiä. Toisissa merkitsee paikallisuus ja toisissa ei. Samoin on myös meidän hengellisessä elämässämme verkossa ja Tampereella. Ja niihin kaikkiin olemme suuntaamassa. Valtakunnassa ja Tampereella.

-Jussi Laine

Kärkihankekoordinaattori

Tampereen seurakunnat

Työssä lasten todellisuudessa

Kirkon työntekijöitä toimii eri tavoin sosiaalisessa mediassa. Lastenkirkko on kaikkien seurakuntien käytössä oleva yhteinen kasvatuksen verkkopalvelu. Siellä työskentelee lastenohjaajia, perhetyöntekijöitä, kasvatuksen pappeja ja varhaisnuorisotyöntekijöitä virtuaalitilaisuuksissa. Mitä on työskennellä virtuaalitilaisuudessa? 

Kaikki alkaa minusta ja avattarestani.

Samalla tavalla kuin työpäivän aluksi valitsen vaatteet vaatekaapista ja harjaan hiukset, valitsen avattarelleni vaatteet ja kampauksen. Sain ensimmäistä virtuaalitilaisuutani varten it-tuesta kuuloke-mikrofoni-setin. Testaisin sitä ennen tätä ensimmäistä lähetystä soittamalla ihan normaalin hangout-puhelun naapurihuoneessa työskentelevälle työkaverilleni. Kaikki vaikuttaisi pelittävän hyvin. 

Tämä työ vaatii yhtä paljon kuin mikä tahansa muu työ. Suunnittelu-, toteuttamis- ja kehittämisaikaa yhteen tilaisuuteen tarvitaan viikossa tunnista kolmeen.

Lähetykseni alkaa kahden tunnin päästä. Olen jo tehnyt Lastenkirkkoon virtuaalityökalulla valmiiksi pohjan tilaisuudelle. Käytän valmisteluaikaa valitsemalla musiikit, tekstit ja leikit. Rakennan rungon tilaisuudelleni ja lisään työkaluun valitsemani kuvat ja muut materiaalit valmiiksi. Tarkistan mitä virtuaalisessa huoneessa on ja lisään sinne pari esinettä, joita tänään tarvitsen. Testaan varmuudeksi vielä valitun karaokevideon. Näyttää hyvältä. Jännitys alkaa nousta. 

Virtuaalitilaisuus voi olla hartaus, puuhakerho, satuvartti... Kaikki on mahdollista, kun lähtee liikkeelle siitä mitä mukana olevat lapset haluavat. Puoleen tuntiin mahtuu paljon.

Käyn kahvilla ja vessassa. Juttelen hetken työkaverini kanssa seuraavan päivän kerhokerrasta. Palaan koneen ääreen ja vastaan muutamaan sähköpostiin. Kymmentä minuuttia ennen virtuaalitilaisuutta avaan virtuaalitilaisuuden sille varatussa huoneessa. Muutama lapsi ilmestyy heti paikalle. Moikkaan heitä ja kerron, että tilaisuus alkaa ihan kohta. 
Aloitamme tutustumiselle ja keskustelulla päivän tapahtumista. Ensimmäiseksi leikiksi olen valinnut Minkä värinen on..? -leikin, jossa hyödynnämme huoneessa olevia huonekaluja ja mattoja. Leikkiä oli toivottu palautepostissa. Ja siitä virtuaalinen leikkihetki lähtee käyntiin. 

Kerhotoiminnasta tutut asiat toimivat myös virtuaalitiloissa. Yhteiset aloitukset ja päätökset ovat tärkeitä. Lapsen kohtaaminen juuri hänen itsenään; hänen toiveineen, ajatuksineen ja pelkoineen on tärkeää.

Puolentunnin päästä on yhdessä laulettu ja leikitty, on aika hiljentyä kynttilän äärelle. Hartauden aihe on edellisellä kerralla lasten kanssa keskusteluista noussut. Avaan avoimen chatin lapsille. Juttelemme yhdessä ikävästä. Yhdellä on ikävä isää, joka on ulkomailla töissä. Toisella on ikävä Miiru-kissaa, joka on haudattu metsän reunaan. Kolmannella ei ole ikävä. Jokainen kertoo omin sanoin ikävästä. Minäkin kerron ikävästäni ja pohdimme mikä sitä ikävää helpottaisi. Yhteiseksi rukoukseksi olin valinnut lapsille jo aiemmista kerroista tutun lyhyen tekstin ja sen seuraksi Lasten virrestä tutun laulun. 

Kyse ei ole yhdestä kerrasta vaan jatkuvasta lapsen maailmassa mukanaolosta.

Leikkihetken päätteeksi juttelemme seuraavasta kerrasta ja mitä toiveita lapsilla on. Kiitän kaikkia osallistujia nimeltä, muistutan sunnuntain verkkovaeltajan taukopaikasta ja toivotan hyvää viikon jatkoa. Suljen lähetyksen, kirjoitan fb-ryhmään lyhyen palautteen kerrasta ja suljen tietokoneen. Ensi viikon tilaisuus alkaa jo löytää hahmoa päässäni. 



Teksti: Ida-Maria Pankka
Kuvat: Katri Saarela, Ida-Maria Pankka, Lastenkirkko

Perheneuvojana netissä

Yhteiskunta muuttuu, tieto lisääntyy, laitteet kehittyvät ja menetelmät monipuolistuvat. Mutta yksi pysyy. Sitä kaivataan ja siitä haaveillaan. Se vetää puoleensa vastaansanomattomalla voimallaan. Sen puolesta ollaan valmiita taistelemaan, vaikka verissä päin. Aina ja kaikkina aikoina se on yhtä ihanaa, yhtä juovuttavaa – ja yhtä vaikeaa. Rakkaus.

Rakkaus on uskomme ydinsanoma. Sen maallisen ja välillä raadollisenkin muodon, parisuhderakkauden puolesta on kirkon perheneuvonta työskennellyt jo pian 70 vuotta. Uusimpana työmuotona on city.fi:n nettisivuilla ilmestyvä Suhdeklinikka-blogisarja, jossa kirkon perheneuvojat vastaavat lukijoiden lähettämiin kysymyksiin.

Cityn lukijakunta koostuu nuorista aikuisista. Eli juuri heistä, joilla parisuhdekysymykset hehkuvat kuumimmillaan. Etsitään: ”Pitäisikö valita järkevämmin? Seuraanko sydäntäni?”, rakastutaan: ”Silloin kun saan pitää hänet edes hetken itselläni, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen”, petetään: ”Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies”, erotaan: ” Tekee vaikeaa myöntää itselleen, että kaikki on ohi ja jatkaa elämää eteenpäin”, mietitään vanhemmuutta: ”Pian alkaisi lasten hankinta olla ajankohtaista, mutta en voisi kuvitellakaan hankkivani lasta tähän tilanteeseen”, kärsitään: ”Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä?”, rakastutaan uudestaan: ”Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme ” jne. (Lainaukset suoraan Suhdeklinikan kysymyksistä.) Kysymykset ovat juuri samoja, joiden parissa kirkon perheneuvojat ovat työskennelleet vuosikymmeniä ja työskentelevät yhä, joka päivä.

Niinpä Suhdeklinikkaan lähetettyjen kysymysten äärellä oleminen on tuntunut luontevalta osalta omaa työtä. Niin kuin kaikessa verkkokeskustelussa, haasteena on aineiston rajallisuus. Annetuilla tiedoilla tai tiedonmurusilla täytyy pärjätä. Vastakysymyksiä voi toki tehdä, mutta ne eivät tuo lisätietoa vastaajalle, vaan toimivat uusien näkökulmien avaajina kysyjälle. Toisaalta aineiston rajallisuudella on hyvätkin puolensa. Vastaanotolla saan informaatiota uudelta asiakkaalta tai pariskunnalta niin paljon, että aivot saavat toimia täysteholla erotellessaan sieltä oleellisimmat ja tärkeimmät johtolangat. Tässä saan rauhassa olla kirjoitetun kysymyksen äärellä. Mitä minulle tiedoksi annetaan, sen pohjalta vastaan.

Perheneuvojana olen ennen kaikkea kuuntelija. Toki asiakkaat myös kaipaavat näkemyksiäni ja koko työskentely perustuu dialogisuuteen, mutta monesti ihmisillä on perheneuvontaan tullessaan suuri puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve. Suhdeklinikassa perheneuvojan rooli on toisenlainen. Siellä tehtävänäni on nimenomaan puhua, vastata siihen, mitä minulta kysytään. Ammatillisesti onkin ollut antoisaa jakaa omia ajatuksiani kysyjän tilanteesta kerrankin ihan rauhassa. Siinä minulla on mahdollisuus hyödyntää koulutustani ja työkokemustani kertomalla mieleen tulevista teorioista ja pohtia asiaa mahdollisesti useammaltakin eri näkökannalta. Ja antaa joskus jopa neuvoja, jos joitain hyvältä tuntuvia sellaisia mieleen sattuu nousemaan.

Omasta kokemuksestani käsin perheneuvonnan tekeminen verkossa siis laajentaa ja täydentää työnkuvaa mielekkäällä tavalla. Ja mikä tietysti olennaisinta: näin voimme antaa asiantuntemuksemme niiden avuksi, jotka sitä kaipaavat ja siitä hyötyvät. Hyvin matalalla kynnyksellä ja tähän aikaan sopivalla ja toimivalla tavalla.

-Paula Ruotsalainen

Kirjain kirjaimelta – Chat verkkoauttamisen muotona

                     

Ruudulle tulee ilmoitus uudesta chatista, jossa lukee:

Asiakas:  Mikään ei onnistu.

KirkkoSisko:  Ohhoh, kuulostat pettyneeltä. Haluatko kertoa mikä ei onnistu?

Asiakas: Ei mikään. En saa ikinä keltään kehuja ja kaikki menee pieleen. Leivoin kakun ja sekin jäi raa'aksi vaikka olen edes leipomisessa luullut olevani jotenkin hyvä. Roskiin meni.

KirkkoSisko:  Harmitti varmaan, kun iso työ meni hukkaan. Tuliko siitä kakusta jotenkin onnistumisen mittari sinulle?  Kun kirjoitat, että et saa keltään kehuja, niin kuka sinulle tulee mieleen, keneltä niitä erityisesti kaipaisit?

Asiakas: No mun sisko. Olen auttanut heitä talonrakennuksessa mutta koko ajan teen kaiken väärin. Ei niitä lautoja sinne. Mitä sä siinä tiellä seisot.  Koettaisit nyt olla nopeempi.

KirkkoSisko:   Olet halunnut auttaa ja sitten tuntuu, että  se ei kelpaakaan. En ihmettele, että olet pahoilla mielin. Haluatko kertoa lisää?

Tämä ei ole oikea käyty chatkeskustelu, koska ne ovat luottamuksellisia. Mutta tämä hyvin voisi olla.  Kun luet keskustelua, mietit ehkä kumpaan samastut, asiakkaaseen vai kirkon työntekijään. Voi olla, että mietit myös, miten olisit itse kirjoittanut. Mitä itse tekisit toisin? Tämä juuri onkin chatin – ja oikeastaan kaikkien dialogien - suola.  Jokainen keskustelu on ainutkertainen, ja kummastakin osapuolesta riippuu, mihin suuntaan keskustelu kääntyy. Toimimme tietysti ammattitaitomme opastamana ja sielunhoidon periaatteisiin sitoutuen, mutta siitä huolimatta keskustelut ovat hyvin persoonallisia. Jos sama asiakas jonain päivänä kirjoittaisi saman alun toiselle työntekijälle, siitä sukeutuisi aivan toisenlaiset teemat esiin.

Kirkon suora kahdenkeskinen chat aloitti toimintansa 17.11.2011 kun ev.lut kirkko avasi yhteisöpalvelu Facebookissa sivuston 'Kirkko Suomessa'. Työntekijän näkökulmasta olen kuullut pelkästään positiivisia kommentteja. Aiheet voivat olla rankkoja mutta keskustelut on koettu mielekkäiksi, oikeasti auttaviksi, oikeaksi sielunhoitotyöksi ja joku totesikin koulutuspäivässämme, että myös chatissa lähimmäisenrakkaus todentuu. Ihmisten peruskysymykset ovat halki aikojen, kulttuurien ja medioiden samat: tulla kuulluksi, hyväksytyksi, ymmärretyksi. Saada vastakaikua, elävän ihmisen yhteyttä, ja joskus yhteyttä myös elämän Luojaan. Rukouspyyntöjä tulee aika usein. Kun itse usein keskustelun päätteeksi kysyn saanko toivottaa sinulle siunausta, ei kukaan ole toistaiseksi kieltäytynyt.

Olemme myös tehneet asiakaskyselyä muutaman kuukauden ajalta. Siellä olemme saaneet palautetta, jonka mukaan chat on tarpeellinen ja merkittävä palvelu.  Lähes ainoa, mutta usein kuultu moite on, että chat ei ole ’koskaan’ auki.  Monet toivoisivat chatin olevan auki aamusta iltaan arkisin ja viikonloppuisin. Tämä on luonnollisesti työntekijäresursseista riippuvaista. Tarvitsisimme  lisää työntekijöitä, jotka voivat osan työajastaan käyttää nimenomaan ilta- ja viikonloppupäivystykseen. Myös jouluna ja muina juhlapyhinä chatin on tärkeää olla palvelemassa.

Asiakkailta saa välitöntä palautetta myös kunkin keskustelun lopuksi.  ”En ole aikaisemmin voinut puhua tästä kellekään”.  ”Tuntui huojentavalta kun tässä keskustelussa tajusin asian eri näkökulmasta, yksin kun mielessään pyörittelee asiaa, ei näe kuin yhden vaihtoehdon”  ”Tämä pelasti päiväni” – tämmöiset vilpittömät kiitokset kertovat työn merkityksellisyyden ohella siitä, miten valmiita ihmiset ovat myös ottamaan apua vastaan ja miten pienikin interventio ja jakamisen hetki voi saada paljon hyvää aikaan. Toisaalta kääntöpuolena on se, miten suuri on pettymys kun chat ei olekaan auki kun tarvitsisi jakamisen paikkaa.

Olen ylpeäkin siitä, että kirkkomme otti tämän, ehkä riskiaskelen. Tämä on askel kohti välittävämpää, diakonian ja dialogian läpileikkaamaa kirkkoa. Chat riisuu ihmisestä kaiken keskustelun kannalta epäoleellisen. Emme tiedä hänen ikäänsä, ammattiaan, varallisuuttaan, menestymistään, vain kirjoitetun sanan ja se riittää.  Chatissa kohtaamme ihmisen todellakin aivan sellaisena kuin hän on, emme sellaisena kuin hänen pitäisi olla tai oletamme hänen olevan.

Chat on yksi mahdollisuus jakaa elämän lahjoja:  siinäkin saamme mahdollisuuden pirskottaa elämän vettä eteenpäin lähimmäisillemme. Uskon myös, että chatissa olevat ihmiset eivät välttämättä hakeutuisi kasvokkain seurakunnan työntekijän luokse – paitsi ehkä, jos chatin kautta rohkaistuvatkin siihen!

Jos joku innostuu harkitsemaan chatpäivystäjäksi ryhtymistä, minuun voi ottaa yhteyttä.

Meiju Riihelä
diakoni, chatin koordinaattori

sähköposti  meiju.riihela[at] evl.fi

Blogg-år på Kyrkans central för det svenska arbetet

Med 2012 över är det dags att vi tar en liten paus och ser tillbaka på ett aktivt och spännande blogg-år på Kyrkans central för det svenska arbetet. Tillsammans har vi skapat en ny kanal och nya kontakter. Här är några data:

• Den 27 augusti 2012 öppnade vi en blogg som vi kallade Nyckelnbloggen. 
• Fram till årets slut har vi gjort 118 postningar och fått 99 kommentarer. 
• Den 20 december har den fått 8505 besök, varav 3183 är unika besökare. 
• I december skapade vi en facebook-sida som på en månad fått 159 gilla. 

Bakom siffrorna har det också hänt mycket på vår arbetsplats. Under året har vi lärt oss mycket om sociala medier och sett hur some kan vara en del av arbetet. Många är vi som har blivit mer aktiva och medvetna. Bloggen har lärt oss mycket hur vi ska skriva och vad som når fram till läsarna. Kommentarer från läsarna har varit viktig feedback.

Bloggen har visat hur engagerade vi är för vårt jobb. Till det hör att vi också vill bli bättre. En kurs har vi hållit redan och en ny är planerad för våren. Vi vill skriva intressantare och mer dagsaktuellt. Vi tror att det och bra marknadsföring kan höja besökarantalet ytterligare.

Nyckelnbloggen skapades för att stöda vår tidskrift Nyckeln. Under perioden har det bara utkommit ett nummer så vi vet ännu inte hur det fungerar. Det är det vi får utvärdera under nästa år. Ett år som vi hoppas blir lika roligt på bloggen som det här.

Pia Kummel-Myrskog

Takki välillä tahriintuu

(Kuva: Aarne Ormio)

”Takki välillä tahriintuu” kuvasi arkkipiispa Kari Mäkinen kirkon eri medioissa tekemää työtä puhuessaan kirkon tiedonvälityspalkinnon jakotilaisuudessa Helsingissä keväällä 2011. Huomaa, että hän tietää, mistä puhuu. Harvassa muussa tehtävässä saa kirkon työntekijä niin paljon lokaa niskaansa, niin suoraa aggressioiden ilmaisua ja niin vahvaa henkilöön käyvää negatiivisuutta kuin verkossa työskennellessään. Verkkokeskusteluissa varsinkin tämä on valitettavan tavallista.

Kaikkeen tottuu ja nahka parkkiintuu, sanovat tätä työtä tekevät. Niin varmasti tapahtuukin. Mutta emme ole koneita, metallista tehtyjä. Kaikilla meillä on heikot kohtamme, joihin sohaisu sattuu. Jokin menee joskus ihon alle ja tekee kipeää. Vaikka tuntuisi, ettei mikään erityisesti kosketa, tekee pitkäkestoinen altistuminen hyökkäyksille ja parjauksille joka tapauksessa tehtävänsä. Takki tahriintuu.

Pesulaksi tai tahran poistajaksi on tarjolla työnohjaus. Se tarjoaa työntekijälle tilan ja ajan pohtia rauhassa omaa työtään ja omaa rooliaan työntekijänä. Työnohjauksessa on mahdollisuus purkaa hankalilta tuntuneita tilanteita, reflektoida omaa rooliaan tässä työssä, tarkastella identiteettiään kirkon verkkokeskustelijana tai pohtia muuta mieltä askarruttavaa. Työnohjauksen tavoitteena on työkyvyn ja työnilon ylläpitäminen ja se voi osaltaan auttaa jaksamaan ja voimaan paremmin. Työuupumuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa sillä on tärkeä rooli.

Työnohjausryhmä tarjoaa mahdollisuuden jakaa työhön liittyviä kysymyksiä yhdessä toisten samaa työtä tekevien kanssa ja oppia sekä omista että toisten kokemuksista. Kun verkkotyö on luonteeltaan yksinäistä, ryhmä tarjoaa vertaistukea ja tilaisuuden yhteisyyden kokemiseen. Jossain tilanteissa ovat paikallaan yksityiset työnohjauskeskustelut. Niitä voidaan käyttää esim. erityisen vaikean tai itseä koskettavan työtehtävän jälkipuintiin.

Yhdessä tai yksin, tärkeintä on, että jokaisella verkossa työskentelevällä on jatkuvasti tarjolla oleva mahdollisuus ravistella takkiaan, tarkastella, mitä kaikkea siihen onkaan tarttunut, harjata liiat liat pois ja jatkaa taas keventynein mielin eteenpäin.

-Paula Ruotsalainen

Rohkeasti ja innokkaasti

Hengellinen työ verkossa -kouluttajia (Kuva:Alpo Syvänen)

Hengellinen työ verkossa –koulutuksissa vuodesta 2010 alkaen opiskeltiin sosiaalista mediaa, mutta opittiin rohkeutta ja innostuttiin työstä, siitä omasta seurakuntatyöstä.


Kun koulutukset alkoivat sosiaalinen media oli uutta ja ihmeellistä. Mikään taho ei ollut järjestelmällisesti kouluttanut työntekijöitään ottamaan siitä kiinni. Katajanokan kivitornissa olimme kovasti ihmeissämme miten me sen tekisimme. Rohkeasti vaan eteenpäin, ajattelin, ja laadin tavoitteita, rekrytoin yhteyshenkilöitä, kouluttajia, varailin koulutuspaikkoja ja suunnittelin projektin ja prosessinhallintaa. Kuvittelin, että innostus tarttuu.


Ja niin se tarttuikin. Koulutuksissa opiskeltiin yrityksen ja erehdyksen menetelmällä eli netissä seikkailemalla: osallistuttiin verkkokeskusteluihin, kirjoitettiin ja kommentoitiin blogeja, twiitattiin, chattailtiin, katsottiin videoita ja paljon muuta. Usein opiskelijat olivat kouluttajaa osaavampia, mutta aina joku oppi. Monet muutkin asiat kääntyivät koulutuksissa päälaelleen. Käsitys viestinnästä muuttui ja viestintä tuli luontevamaksi osaksi kaikkien osallistujien työtä.


Kaksipäiväisissä koulutuksissa oli varattu tilaa myös vierailevalle luennoitsijalle, jota kutsuttiin vierailijaksi virtuaalitodellisuudesta. Nämä vierailijat olivat sosiaalisen median asiantuntijoita, tutkijoita, kouluttajia, luovia johtajia, nörttejä tai yrittäjiä yliopistoista, yritysmaailmasta, IT-hallinnosta tai kirkosta.


Vierailijoiden nimilista on vakuuttava: Matti Kari, Jari Multisilta, Heini Varjonen, Mikko Salmi, Mervi Päivärinta, Matteus Pentti, Pasi Junnila, Ida-Maria Pankka, Emanuel Karlsten, Mats Adamczak, Minna Valtari, Johanna Janhonen, Aija Pöyri, Helena Kantanen, Mikko Kalliola, Kaisa Anttila, Joona Nuutinen, Sari Östman, Laura Johansson, Markus Kartano, Teemu Moilanen, Anja Alasilta, Paula Ruotsalainen, Juha Kalliola, Aapo Karjalainen, Kalle Kastikainen, Tero Joutselainen, Mari Muinonen, Sari H. Pitkänen, Jukka ”Juge” Karlsson, Miia Äkkinen ja Tarmo Toikkanen. Nimet ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä.

Mutta kirkon matka sosiaaliseen mediaan on vasta alkanut. Koulutettua saatiin n. 2000 eri työntekjää. Vielä monet kaipaavat tukea sosiaalisen median käyttöön. Myös viestintätaitojen osaamisesta seurakunnissa on huutava pula. Työ siis jatkuu.

(Kuva: Alpo Syvänen)

Kouluttajien kokemuksia

Koulutusprojekti alkoi sillä, että vuonna 2009 koulutettiin ensin kouluttajia, joita lopulta valmistui 164 ja joita on nyt jokaisessa hiippakunnassa. Kouluttajat tekivät sen varsinaisen työn eli 110 koulutusta. Kouluttajat olivat tavallisia seurakunnan työntekijöitä, joista suurin osa ei ollut aikaisemmin toiminut kouluttajana. Kouluttajien kokemukset vaihtelivat hurmoksesta epätoivoon, mutta useimmiten päällimmäiseksi jäi kokemus osallistujien innostumisesta.


Kouluttajat raportoivat kokemuksistaan yhteiselle verkkoalustalle. Olen koonnut kouluttajien kommentteja tämän kirjoituksen liitteenä olevaan tiedostoon. Tässä kuitenkin yksi maistiainen, joka kuvaa melko tarkasti Hengellinenttyö verkossa -koulutusta.


”Koulutukseen oli alun perin ilmoittautunut 21 osallistujaa. Osallistujia oli lopulta 15. Etukäteen tarkistettiin toimiiko netti ja sen luvattiin toimivan. Toisin kuitenkin kävi. Vain viisi konetta pystyi samaan aikaan olemaan langattomassa verkossa. - Koulutus sujui ongelmasta huolimatta hyvin ja porukka oli mukana aktiivisesti esimerkiksi keskusteluissa. - Varsinkin yhden osallistujan kohdalla pääsimme kääntämään asenteet 180 astetta toiseen suuntaan. - Osallistujat antoivat hyvää palautetta ja suurin osa sai omaan työhönsä välineitä koulutuksessa. Jälkikäteen kuulimme, että koulutuksessa olleet ovat suositelleen koulutusta muille. ”

-Terhi Paananen

Lue lisää kertomuksia koulutuksista.

(Kuva:Alpo Syvänen)

Ortodoksit someen

Isä Andrei virtuaalisesti läsnä (Kuva: Hannu Pyykkönen)

“Kaikki yhteisöt ovat jo sosiaalisessa mediassa, halusivat he sitä tai eivät. On vain kyse siitä, miten siellä haluaa näkyä.” Viimein ortodoksinenkin kirkko oivalsi tämän, niinpä meidät lähetettiin some-kurssille kuulemaan nämäkin sanat.

Saimme osallistua Hengellinen elämä verkossa -hankkeen järjestämään kaksiosaiseen ort@SoMe -koulutukseen. Ensimmäinen osa järjestettiin Valamossa 19.09. - 21.09. ja toinen osa Kulttuurikeskus Sofiassa 25.10. - 26.10.

Kun saavuimme kurssille, meillä oli paljon odotuksia. Olimme jo käyttäneet somea henkilökohtaisessa elämässämme, mutta kurssilla halusimme oppia, kuinka voisimme hyödyntää sitä työssämme ja kuinka seurakunta voisi ylipäätään toimia sosiaalisessa mediassa.

Valamossa järjestetyssä kurssin ensimmäisessä osassa tutustuimme ensin someen yleisellä tasolla. Ja samalla tutustuimme myös toisiimme. Valamon osion jälkeen saimme kotitehtävän, jotka tehtiin ryhmissä. Yksi ryhmistä olimme me. Väliaikatehtävän sai valita useammasta vaihtoehdosta. Me valitsimme tehtäväksi sen, kuinka seurakuntamme voisi näkyä sosiaalisessa mediassa. Tehtävä innosti lähestymään sosiaalisen median mahdollisuuksia useammasta näkökulmasta.

Meidän yksi tärkeimmistä väliaikatehtävistämme oli valokuvablogi: Tuokiokuvia Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta. Kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin kirjoittanut blogia. Seurakunnan nimissä blogin kirjoittaminen tuntui ajatuksena kummalliselta ja vaikealta kirjoittaa työntekijän näkökulmasta. Siksi valokuvablogi olikin melkoinen oljenkorsi: kuvat puhuvat puolestaan. Helsingin seurakunta on valtavan suuri - suurin ortodoksisista seurakunnista. Yhteisöllisyyden luominen näin suuressa seurakunnassa ei ole helppoa. Kaikki eivät ole käyneet esimerkiksi Hangossa ja toisaalta Uspenski-keskeisyys saattaa ärsyttää muualla asuvia seurakuntalaisia.

Helsingin ortodoksisella seurakunnalla oli jo Facebook-sivu, mutta jo kurssin aikana saimme paljon uusia ideoita, toimintatapoja ja käytännön vinkkejä. Tykkäykset lähtivätkin pian nousuun kurssin jälkeen. Sivu sai uusia ylläpitäjiäkin, kun saimme selvitettyä ylemmillemmekin, kuinka tärkeää on näkyminen Facebookissa.

Loimme kurssilla ensimmäisen YouTube-videomme ja oivalsimme - sehän olikin helppoa ja todella hauskaa. Ensimmäinen kokeilu oli iltalaulu Valamossa ja myöhemmin kokonainen panihida. Samoin kurssin väliaikatehtävässä äänitimme palveluksia, kuvasimme ja seurakuntakin rupesi twiittaamaan.

Väliaikatehtävän tekeminen yhdessä oli mukavaa ja opimme siinä samalla paljon toisiltammme ja toisistamme. Facebookissa meillä oli kurssilaisten suljettu ryhmä. Osanottajat lähettivät sinne uusimpia ideoitaan, väliaikatehtävätoteutuksiaan - ja samalla innostivat muita tekemään ja yrittämään. Kurssin parasta antia olikin mahtava yhteishenki. Niin opettajat kuin me oppilaatkin teimme yhdessä, oivalsimme ja kehityimme. Ja näin opimmekin yhden tärkeimmän asian sosiaalisesta mediasta: Somessa kaikki jaetaan ja kaikki on yhteistä. Oma keksintö ja juttu on pian toisen käytössä. Ja tästä tulee olla iloinen ja ylpeä, sillä, mitä enemmän jaetaan, sen parempi. Some siis todella on yhteisöllistä!

Kulttuurikeskus Sofian toisessa osuudessa käytimme aikamme hyvin tehokkaasti ja kaikille tuntui olevan suuri into oppia, tehdä ja hyödyntää kurssia parhaalla mahdollisella tavalla. Päivät olivat pitkiä, mutta se ei tuntunut haittaavan osallistujia.

Kurssin loppuhuipennuksena oli odotettu kirkon yhteisen Facebook-sivun suunnitteleminen ja luominen. Ortodoksit Suomessa -sivun suunnittelu oli lopulta hyvin hauskaa. Pohdimme, kuinka saisimme välitettyä ortodoksista pääsiäisriemua lukijoille ja kuulijoille. Opettajat ohjeistivat meitä vain sopivasti ja esittivät tarkkoja kysymyksiä. Ja niin saimme kurssin päätteeksi sovittua ajankohdan, jolloin avaamme sivun. Kurssin jälkeen yksi haasteista olikin se, että joutui luopumaan kurssin mahtavasta ryhmästä ja loistavista opettajista sekä siirtymään tekemään itse, kuin lähtisi ensimmäiselle lennolle.

-Kurssille osallistuneet Helsingin ortodoksisen seurakunnan työntekijät
Milja Sarlin ja Vlada Wahlstén

P.S. Huomioi juttu myös Suomen ortodoksisen kirkon sivuilta (toim.huom.)

Kun tuli puhe Suomen ortodoksisen kirkon facebook-sivujen suunnittelusta, metropoliitta sanoi: "Antakaa palaa vaan. Tärkeää on, että vältetään lukkiutumasta on/off -asenteisiin, sillä kyse on aina siitä, että olemme eri asioissa lähempänä tai kauempanatotuutta. Googlekin voi olla totuuden etsimisen väline. Inhimillinen kielemme on aina rajoittunutta, mutta parhaimmillaan se sisältää myös fokusoitumista asioiden ytimeen."